Blogi: Yksilökohtainen palveluohjaus vai psykoterapia

Viime aikojen psykoterapiatietojen julkistamiseen liittyvät seikat ovat saaneet minut taas ajattelemaan rajankäyntiä PO:n ja psykoterapiatyön välillä. Jotakin erityistä siinä rajankäynnissä on, koska se aina tuntuu olevan vaikea pähkinä purtavaksi. Terapiatietojen julkistamiseen liittyy minun ymmärtääkseni kolme eri tasoista ongelmaa, ensinnäkin sosiaaliturvatietojen julkistaminen, toiseksi tieto siitä, että henkilö on käyttänyt psykoterapiapalveluja ja kolmanneksi tieto terapiakeskustelujen sisällöstä. Asiakkaiden henkistä hyvinvointia ajatellen juuri tuo kolmas tuntuu muita merkityksellisimpänä.

Psykoterapiatyössä korostetaan usein sitä, että se on luottamuksellista ja yksityistä, siis ulkopuolisilta näkymätöntä ja salattua keskustelua. Asiakkaalla oletetaan olevan joku vaikeus, joka oleellisella tavalla vaikeuttaa hänen jokapäiväistä elämäänsä ja haittaa hyvinvointia. Psykoterapiassa pyritään siihen, että asiakas saa uusia näkökulmia vaikeuteensa, löytää uusia etenemisen vaihtoehtoja tai vaikeuksien syyt löytämällä vapautuu niihin liittyvästä ahdistuksesta. Tavoitteena on, että asiakkaan sisäiset lukot korvautuvat normaalin arjen vastoinkäymisillä, on joku terapiatyöstä hyvin todennut.

Entä yksilökohtainen palveluohjaus? Varmaan tuo työ luottamuksen saavuttamiseksi on yhteistä sekä palveluohjaukselle että psykoterapiatyölle. PO:n keskiössä ei kuitenkaan ole asiakkaan ongelma tai sen hoitaminen vaan asiakkaan elämää säätäviin rakenteisiin vaikuttaminen. Työ on henkilökohtaista mutta ei yksityistä. Johtava periaate on mahdollisimman suuri avoimuus ja läpinäkyvyys. Asiakkaan vaikeudet pyritään mahdollisimman pitkälle demystifioimaan, näkemään ne yleisinä monia ihmisiä koskettavina.

Yksilökohtaisessa palveluohjauksessa kysytään, voiko asiakkaan hyvän arjen ja toimivan elämän rakentaminen johtaa myös asiakkaan ongelmien vähentymiseen ja parempaan hyvinvointiin. Omien kokemuksiemme perusteella näin on myös käynyt. Jos asiakas palveluohjauksen kautta näyttäytyy tai määrittyy hoitoa tarvitsevana potilaana ei enää voida puhua palveluohjauksesta. Palveluohjauksessa asiakas kykenee aina, vaikka tuettuna, tekemään omaa elämäänsä koskevia valintoja ja ratkaisuja.

Hesarissa (HS 20.10.20) haastateltiin ehdonalaisvalvojaa Jukka Hämäläistä. Hän kertoo eräästä asiakkaastaan, joka joi koska hänen pinnansa oli jatkuvasti kireällä ja häntä V-----i. Kireä pinna ja alkoholi veivät väkivaltakierteeseen ja vankeustuomioihin. Hämäläinen kertoo seuraavaa keskustelustaan asiakkaan kanssa ”Hänen kohdallaan löytyi ajatus kimpusta toteutumattomia odotuksia, joiden läpi hän katsoi elämäänsä. Kiukku ja pettymys asuivat siellä”. Oliko näihin päätelmiin johtanut keskustelu siis psykoterapiaa vai palveluohjausta? Tämä keskustelu olisi varmaan voitu käydä sekä palveluohjauksen että terapeuttisen viitekehyksen alla. Niin lähellä toisiaan ihmissuhdetyö usein käytännössä on.

Jos minulta kysyttäisiin, olenko itse saanut välitöntä apua tai lievennystä ahdistukseen käymieni terapeuttisten keskustelujen, elämänvalmennuksen, ryhmäterapian tai muun vastaavan kautta, en tähän kysymykseen voisi yksinkertaisesti vastata vain kyllä. Myönnän kuitenkin, että pitkässä juoksussa erilaiset vuorovaikutusprosessit ovat antaneet minulle paljon laajempaa pohjaa tarkastella omaa elämääni ja siinä kohtaamiani vaikeuksia. Siinä suhteessa se on varmaan vaikuttanut elämänlaatua kohentavasti.

Kaikki ihmiset eivät hyödy psykoterapiasta. Se vaatii kykyä itsetutkiskeluun. Kaikki terapeutit eivät myöskään ole taitavia. Psykoterapia perustuu mielen joustavuuteen, eikä koulutus aina pysty seulomaan jyviä akanoista. Uskon kuitenkin, että huomattavan moni asiakkaista hyötyisi palveluohjauksesta. Palveluohjauksessa kun lähdetään liikkeelle asiakkaan toimeksiannosta, eikä toisen päässä toisen ongelmasta rakennetun konstruktion kautta.