Blogi: Tekisikö perustulo palveluohjauksen tarpeettomaksi?

Covid-19-koronaviruksen levitessä maailmanlaajuiseksi pandemiaksi keväällä 2020, vähemmälle huomioille jäi Suomessa tehdyn perustulokokeilun tulosten julkistus ja johtopäätökset. Suomessa toteutettiin vuosina 2017-2018 Kelan perustulokokeilu, jossa 2000:lle Kelan peruspäivärahaa tai työmarkkinatukea saaneelle myönnettiin vastikkeeton ja veroton 560 euron suuruinen perustulo. Perustuloa ei tarvinnut erikseen hakea eivätkä ylimääräiset tulot vähentäneet maksettavan perustulon määrää.

Vaikka tulkinnat perustulokokeilun tuloksista saattoivatkin jäädä joiltain osin laimeiksi ja tutkimusta hankaloitti vuonna 2018 voimaan astunut ns. työttömyysturvan aktiivimalli – olemukseltaan siis täysin perustulolle vastakkainen politiikka - teki tutkimus näkyväksi monia muita positiivisia vaikutuksia tuensaajan elämään.

Yhtenä palveluohjauksen tarpeen perusteluna kattavassa hyvinvointivaltiossa on pidetty sosiaaliturva- ja sosiaalipalvelujärjestelmän monimutkaisuutta. Tarvitaan henkilö, joka tuntee asiakkaan tilanteen lisäksi sekavan ja sektoroituneen palveluvalikoiman siihen liittyvine taloudellisine etuuksineen. Olisi erillisen esseesarjan paikka pohtia tätä paradoksaalista asetelmaa, jossa kattavat palvelut ja universaaliset sosiaalietuudet voivat jättää ihmisen vaille turvaverkkoa, joten sivutaan tässä kirjoituksessa tätä palveluohjauksen premissiä vain lyhyesti se mainitsemalla. Toiveikkaimmat meistä ovat valmiita ajattelemaan, että sosiaalipolitiikkaa voisi toteuttaa palveluohjauksen kustannuksella.

Ja näin osaltaan näyttäsi olevan. Vaikka perustulokokeilusta saadut tulokset eivät olleet suoran työllistymisen kannalta niin suotuisia kuin monet perustulolle asettivat, oli kokeilulla sen sijaan monenlaisia, palveluohjauksenkin kannalta oleellisia, vaikutuksia yksittäisten ihmisten elämään.

Tiedämme, että tervyedellisten ongelmien, asunnottomuuden tai muutoin vaikeutuneineen elämäntilanteen vuoksi työllistyminen on pitkäaikainen projekti. Kokeilun aikana perustuloa saaneet ovat voineet yhtälailla saada tukea palvelujärjestelmältä tai halutessaan itsenäisesti laittaa kahden vuoden ajanjaksolla asioitaan kuntoon ilman pelkoa taloudellisen tilanteen äkillisestä muutoksesta. Perustulokokeilujakso on mahdollistanut oman tulevaisuutensa ennakoimisen ja tehdä työllistymiseensä liittyviä omanlaisia valintoja.

Palkkatyön ulkopuolella oleville tapahtuneet onnistumiset liittyvät ennen kaikkea mielekkään tekemisen, autonomisen toimijuuden vahvistumisen sekä aktivointiin liittyvien pakkotoimenpiteiden sekä byrokratiaan liittyvän stressin ja etuuden menettämisen pelon poistumisesta. Työksi voidaan nimetä monia palkkatyön ulkopuolisia toimia, kuten omaishoivaa, vapaaehtoistyötä ja osuuskuntatoimintaa. Perustulokokeilun aikana palkkatyön ulkopuolista työtä on voinut toteuttaa vapaammin, kun velvollisuutta tehdä selkoa omasta vastiikkeellisen etuuden saamisen edellyttävästä aktiivisuudesta työmarkkinoilla ei ole tarpeen raportoida. Samalla tilanne on tarjonnut osalle laajemman kirjon hyväksyttyjä tapoja olla osallinen yhteiskunnassa.

Viime vuosikymmenen merkittävin sosiaaliturvauudistus lienee vuonna 2017 perustoimeentulotuen siirto kunnilta Kelaan. Siirron jalona tarkoituksena oli tehdä tasa-arvoisemmaksi ja yhdenmukaisemmaksi perustoimeentulotuen myöntämisen ja saamisen edellytykset, poistamaan viimesijaisen etuuden liittyvät stigmat sekä sujuvoittamaan tuen hakemista. Useat selvitykset ja tutkimukset kertoivat kuitenkin tähän mennessä päinvastaista. Uudistuksessa voittajia ovat olleet ne, joille tuki on ollut vain lisä muuten matalaan tulotasoon eikä ensisijainen sosiaaliturvan lähde. Kelan ja kuntien välisessä yhteistyössä monenlaiset vaiheet ja pullonkaulat lisäävät riskiä tippua tukeen kytkeytyvistä palveluista. Muiden työntekijöiden, kuten terveyssosiaalityön, työvoimahallinnon ja edunvalvonnan, perustoimeentulotukeen liittyvät työt ovat siirron jälkeen lisääntyneet. Hyvistä tarkoitusperistä huolimatta näyttää siltä, että erityistä tukea tarvitsevien ihmisten tilanne hankaloitui entisestään.

Aihe on sikäli ajankohtainen, että kuluvana vuonna alkaneen sosiaaliturvauudistuksen tavoitteena on - - ihmisen näkökulmasta nykyistä selkeämpi ja toimivampi järjestelmä, joka mahdollistaa työnteon ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen muuttuvissa elämäntilanteissa - - ja - - se käsittelee perusturvaa, ansioturvaa, toimeentulotukea ja niiden välistä yhteyttä ja rahoitusta sekä palveluiden nykyistä parempaa yhteensovittamista etuuksiin - - sekä - - ottaa huomioon elämäntilanteiden moninaisuuden ja niiden muutokset sekä siirtymät etuudelta toiselle. Näiden tavoitteiden täydellisestikin toteutuessa palveluohjaukselle löytyy aina tarve ja paikka suomalaisessa hyvinvointivaltiossa. Ikään, terveyteen, ihmissuhteisiin tai laajemmin paikallisiin tai globaaleihin muutoksiin liittyvät riskit ovat liian monimutkaisia täysin hallittaviksi eikä pelkkä materiaalinen hyvinvointi takaa psykososiaalista toimintakykyä tai yksilölle mielekästä elämää. Jos sosiaaliturvan uudistamisessa onnistutaan, voidaanko ennustaa, että palveluohjaustyön painopiste siirtyy yhä enemmän Alderferin kolmiportaisen tarvejaon (ks. myös Suominen & Tuominen, 2007) mukaisesti sosiaalisen liittymisen ja henkilökohtaisen kasvun tarpeisiin?

Karri Blommila

Suomen palveluohjausyhdistys ry.:n hallituksen jäsen