Blogi: Määritelläänkö köyhyys käsitteenä liian yksiselitteisesti?

Määritelläänkö köyhyys tai syrjäytyneisyys käsitteinä liian yksiselitteisesti? 

Vai paljastiko korona epidemia jotakin oleellista köyhyydestä ja syrjäytyneisyydestä käsitteinä laajemminkin, kun palveluohjaustyötä toteutetaan?

Köyhyyttä sekä syrjäytyneisyyttä on lähtökohtaisesti arvioitu ja määritelty sosioekonomisista sisällöistä käsin. Yksilön elämää ja elämänlaatua on pyritty ymmärtämään yhteiskunnassamme, mutta myös laajemmin globaalisti. Tutkijat ovat tehneet arvokasta työtä näiden käsitteiden äärellä. Ymmärryksemme on kuitenkin ihmisinä aina vajavaista sekä keskeneräistä ja vajavuudet elämässä ovatkin tärkeitä ymmärtää tutkimuksen ja tieteen tekemisen tarpeellisuuden välttämättömyyden perusteina. Se elämän merkittävä osa-alue, jossa ihmisten keskinäistä ihmissuhteen ”laatua” arvioimaan pyrittäessä on nähtävissä kunnioitus, turvallisuus, luottamus ja jatkuvuus, ja joiden merkitykset liittyvät palveluohjaustyössä mahdollisimman hyvään lopputulokseen muodostaen yhdessä ”hitsaavan” tekijän kestäviin positiivisiin muutoksiin.  

Köyhyyttä ja syrjäytyneisyyttä olemme hyvinvointivaltioissa pyrkineet vähentämään keskittymällä ja ”puuttumalla” usein näkyvimpien puutteiden poistamiseen ihmisten elämässä, eli helpoimmin havaittavissa oleviin ilmiöihin, tukea ja tasa-arvoisuutta sekä osallisuutta vahvistamaan pyrkimällä.

Sosiaalityö ja terveydenhoito kylläkin kumpikin omilla osaamisen alueillaan pyrkii havaitsemaan ja löytämään puutteita ja hoidon tarpeita, sekä niihin reagoimalla toteuttamaan aikuissosiaali, lastensuojelu, kuin terveydenhoidon sisällöillä niitä muutoksia, jotka parhaiten vastaisivat kulloinkin yksilön tarpeeseen yhteiskunnassamme. Malleilla ja sisällöillä pyritään ehkäisemään ja hoitamaan hyvinkin konkreettisia puutteita ja tarpeita, mutta ne eivät kuitenkaan välttämättä tue sellaisenaan yksin sisällöillään yksilön omaa osallistumista vahvasti oman arkensa prosesseihin. Eivätkä ilman riittävää motivaatiota edes lähtökohtaisesti voi tuoda ihmisen elämään sellaista sisältöä, joka tyydyttäisi yksilölle syvän olemassaolonsa sisällön tarpeelle vastetta.

Kuluneen vuoden ja kevään korona viruspandemian akuutin ajan, sekä myös sen myöhempien vaiheiden pitkäaikaisvaikutuksia aiheuttaneilla muutoksilla näyttäisi olevan jonkinlainen yhteys niin syrjäytymiseen, kuin yleisesti yksinäisyyden aiheuttamiin eritetyksi elämästä tulemisen kokemuksiin.    

Ihminen tarvitsee lähtökohtaisesti elämässä vastikkeetonta yksilön henkilökohtaisen tarpeen ”rikkautta” jakamattoman, pyyteettömän sekä erityisesti vähintään yhden turvallisen ihmissuhteen, joka sitoisi aineellisen, hoidollisen palveluiden tarjonnan inhimilliseen todellisuuteen, eli ihmisen yksilöllisen ihmissuhteen tarpeen toteutumisen myötä kaiken muun aineellisen ja sosiaalisen osallisuuden olemassaolon ”rikkauteen”.  

Nämä edellä olevat yhteiskunnassa saatavat oikeudet ja peruspalvelut voivat tulla lujasti liitetyksi osina ihmisen arkeen vasta, kun on olemassa perusta ja syy elämässä, joka aikaansaa motivaation ja tavoitteen pysyä joko jo saavutetuissa aineellisissa, terveydenhoidollisissa tavoitteissa ja laajemmissa sosiaalisissa verkostoissa, mutta myös erityisesti tavoitteiden ollessa vielä niitä kohti alkavaa ja etenevää palveluohjauksen laajassa kuvassa.  

Ihmissuhde positiivisena ja laadullisena käsitteenä totuudessa toiseen ihmiseen voi toteutuessaan nähdäkseni ”synnyttää” taloudelliselle, terveydelliselle, sekä sosiaaliselle hyvinvoinnille motivaation merkityksen, ja kunnioittaisi ihmisyyden todellista perustarvetta, jonka myötä köyhyys ja syrjäytyminen vähenisi, jos ei kokonaan poistuisikaan. Tämä konkretisoituisi yksilötasolla selkeämmin kaikkia elämän osa-alueita vahvistavaksi ja aikaan saisi sisältöä, joka olisi ”rikkaampaa”. Palveluohjaustyössä näkisin tärkeänä hahmottaa tekijöitä, jotka vahvistavat todellista mielekkyyttä sitoutua niihin tavoitteisiin, joita yhdessä palvelutarpeen arvioinnin vaiheissa, sekä palveluohjaustyötä toteutettaessa yhdessä työn ytimessä olevan ihmisen kanssa pyritään hahmottamaan. Erityisesti palveluihin ohjauksen ja pitkäkestoisimpien tuen vaiheiden ja tarpeiden ulottuessa palveluohjaustyön ytimessä olevan ihmisen tarpeisiin. Tarpeiden alkaessa hahmottumaan syvemmin kohtaamisissa ja työntekijän kuullessa ja ymmärtäessä paremmin palveluohjaus työn äärelle tulleen ihmisen. 

Tavoitteista voimme onnistua kuulemaan syitä miksi aiemmin ehkä jo monet tarjotutkin palvelut yhteiskunnassa eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksille myönteistä sitoutumista ja pysyvyyttä niin sosiaalityön, kuin terveydenhoidon palveluiden äärellä.  

Tavoitteet, joihin otetaan alusta alkaen mukaan talouden, terveyden ja kaikki muut sosiaaliset sisällöt, joita yhteiskunnassamme on mahdollisuus melko pitkälle ulottaa yksilön arkeen. Motivaation tarve on ulkopuolelle jäämisestä yhteiskunnan ja ihmisyyden osalta on selkeästi tunnistettu kokemuksena ja integroituminen on läsnä oleva tarve myös yksittäisen ihmissuhteen osalta, ei yksinomaan yhteiskuntaa laajemmin koskevana tarpeena.

Köyhyyden ja syrjäytymisen käsite ja niiden ulottuvuuksien ymmärtämään pyrkiminen on oleellista palveluohjauksessa lähestyessämme palveluohjauksen ytimessä olevaa ihmistä ja kuulemaan hänen kauttaan enemmän motivoitumiseen liittyvistä ”kynnyksistä”. Varsinkin tässä maailmanajassa, jolloin resursseja käytetään enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin, kun ongelmia ratkomaan pyrittäessä yhteiskunnassamme olisi kaikkien etu viime kädessä pyrkiä tekemään riittävän pitkäkestoista ja laadukasta palveluohjausta, jotta välttyisimme ”uusintakierroksilta” joihin niin valitettavan usein ajaudumme. Kyse on niin työntekijän jaksamisesta, mutta vielä enemmän kyse on ihmisen jaksamisesta, joka on työn keskiössä on kyse resursseista ja niiden riittävyydestä.

Hyvinvointi käsitteenä toteutumatta jäädessään on joko suoraan yhteydessä tai olettaisin sen olevan vähintäänkin epäsuorasti yhteydessä ”köyhään” ihmissuhdeverkostoon, siis syvällisesti ja viimekädessä merkityksellisimpään ja toteutumatta jääneeseen yhteen ”rikkaaseen” ihmissuhteeseen olevat seuraukset ja tila.

Korona epidemia on tuonut monin tavoin esille köyhyyden syvimmän ihmisten välisen tyhjiön, jota ei voida poistaa yksinomaan taloudellisella terveydellisillä  tai sosiaalisilla kollektiivisilla osallisuuden muodoilla ”täytteillä” joita yhteiskunnassa pyrimme tarjoamaan usein nopealla ratkaisukeskeisyydellä lisäämällä fyysistä, psyykkistä, aineellista, sekä ulkoista osallisuutta joista esimerkkeinä on olla osa laajempaa ihmissuhdeverkostoa työn, harrastusten, kouluttautumisen ja tämänkaltaisten läsnäolon tavoitteita ja saatavuutta lisäämällä.

Ihminen kaipaa kuitenkin myös spesifimpää aitoa todellista yhteyttä toiseen ihmiseen niin parisuhdetasolla, kuin ystävyyssuhde tasollakin, joiden saavuttaminen avaa merkityksen myös niille perustarpeille, joita löydämme useampiakin elämään oleellisesti liittyvinä ”toissijaisina” tarpeina. Todellista yhteyttä voi tuottaa esimerkiksi yhteys lapseen, jossa vanhemmuus tai huoltajuus on läsnä terveellä vastuullisella sisällöllä, jolloin lapsenkin oikeus toteutuu oman ikänsä mukaisella autonomialla ja oikeudella hoivaan sekä huolenpitoon. Oikea-aikaisuus on kaikessa palveluohjaustyönkin tuen, palveluiden arvioinnissa ja saatavuudessa oleellista ja oikea-aikaisuutta voidaan pyrkiä arvioimaan koko prosessin äärellä olevien tahojen valmiuksilla tuoda taavoitteisiin turvallista kunkin autonomiaa kunnioittavaa sisältöä.

Yksinäisyys on tila, jota kukin kestää aikansa, yksinäisyydellä on myös henkilökohtaisen prosessoinnin vaiheessa oma paikkansa, mutta syvempi merkitys yksinäisyydestä ulospääsylle käytännöllisille, joskin välttämättömille asioille muodostuu kuitenkin, kun syvimmät perustarpeet alkavat täyttymään joista luotettava ihmissuhde, jossa turvallisuuden, kunnioittamisen, arvostuksen, ymmärtämisen ja mahdollisuuden kokea rakkautta kokemuksen tarpeen täyttyessä vuorovaikutuksessa ihmisenä ihmiselle ovat läsnä.

Köyhyys ja syrjäytyneisyys, ulkopuolisuus käsitteinä kuvaavat myös eriarvoisuutta jonkin äärimmäisen tärkeän asian puuttumisesta osana elämää.

Köyhyys ei ole ikäsidonnainen ja ei myöskään näin ollen rajaa lapsia, nuoria, aikuisia eikä ikäihmisiä ulkopuolelle toistensa eikä rajaa heitä käsitteessä ”köyhä ihmissuhde”, jota ei voi korvata näennäisillä sosiaalisilla tai

Terveydellisillä osallisuuden mahdollistavilla toiminnoilla eikä käytännöllisillä tila tai muilla materiaalisilla ratkaisuilla huolimatta näiden kahden tarjonnan muodon tärkeydestä.

Kuitenkin kun ne täyttyvät oikea aikaisesti kukin osa-alue toinen toistaan vahvistavina eivät velvoittavina vaan sitoutumisella, joka tulee vapaaehtoisesta tahtotilasta ihmisellä ottaa ne vastaan elämässään. Uskoisin, että tämä voisi vahvistaa myös irrottautumista niistä sosiaalisen ja terveyden toiminnallisista muodoista, jotka enemmänkin ylläpitävät elämässä vanhoja riippuvuuden ja johonkin jumittumisen muodoista tai ihmissuhteista, kuin vahvistaisivat ennemminkin niistä irti pääsemistä. Vahvistaisivat ihmiselle motivaatiota elämää ”sitoneista” elämänsisällöistä irti päästämiselle, jotka eivät ole aiemmin mahdollistaneet ikään kuin uuden ja ”rikkaamman elämän” laadun saavutettavuutta vaan ennemminkin lisänneet ”köyhyyttä” jota on ollut mahdollisesti vaikea tunnistaa osana elämää.  

Tarpeiden käytännöllisiin ratkaisuihin ja toimintamalleihin keskittymiseen sisältyy tai saattaa muutoin sisältyä ”riski” jossa hyväksikäytetyksi ja hyväksikäyttäjän ”roolit” ovat vaikeasti tunnistettavissa, jos toiminta kyetään muokkaamaan ulkoisesti riittävän vakuuttavan kuvan aikaansaavana hyväntahtoisena toimintana, niin yksilö, kuin kollektiivisten ihmissuhteiden sisällöissä. Tätä ”köyhyyden” ilmiön aluetta ei siis voida poistaa eikä vähentää käytännöllisillä toimenpiteillä eikä elämänsisältöjä lisäämällä vaan, kun tarpeet todellisuudessa ovatkin ainutlatuisen ihmissuhteen vuorovaikutuksen tarpeen äärellä niin käytännölliset ihmissuhteet ainoastaan ovat vahingoittavia eivät hoitavia eivätkä kuntouttavia, siksi vahingoittavat sisällöt tulevat mahdolliseksi hahmottaa, havaita ja jäsentää vasta siirryttyä aitoon vastikkeettomaan autonomiaa kunnioittavaan sekä kahden ihmisen ”rikkaaseen ” jakamattomaan ihmissuhteeseen.

Tämän kaiken edellä olevan näkisin liittyvän laajoihin tämän ajan yhteiskunnallisiin tilanteisiin kaikkiin sen eri elämän osa-alueisiin, joissa köyhyyttä, syrjäytyneisyyttä ja ulkopuolisuutta arvioidaan suhteessa rikkauteen, syrjäytymättömyyteen, sekä osallisuuden näkökulmista keskenään pyritään ymmärtämään ja arvioimaan. Rikkaaksi arvioitu voi olla köyhä ja syrjäytynyt sen yhden merkittävän ”terveen” ihmissuhteen puuttuessa, kun toisaalta köyhäksi arvioitu voi olla rikas sekä syrjäytymätön saadessaan elää edes yhtä ”tervettä” ihmissuhdetta todeksi. Tässä kohdin kirjoitukseni kehä sulkeutuu ja kokoaa tämän blogin ytimen palveluohjaukseen, jossa vähin merkittävä osatekijä tuskin on kunnioittavan, turvallisen, luotettavan ja rakastavan ihmisen osa, kun pohditaan mitkä tekijät vaikuttavat sitoutumiseen ja kiinnittymiseen niihin tavoitteisiin, jotka ovat käytännöllisiä, käytännöllisiä mutta myös tärkeitä perusoikeuksia kuten asunto, opiskelu, osallisuus, työ jne. Oikeus saada tukea ja palveluita myös silloin, kun ihmisen omat mahdollisuudet toimijana vaikuttaa tilanteeseensa ovat muuttuneet radikaalisti esimerkiksi terveydentilan, iän, laitoksiin siirtymisen tai muiden muutoksien myötä joihin ihminen ei voi vaikuttaa eikä aina enää kykene ihmisarvon olemassaolon yksistään omaavana.  

Kohtaaminen, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on tärkeää työssämme, tärkeää yhteiskuntamme turvallisuutta ja läpinäkyvyyttä kehitettäessä. Tärkeintä se on kuitenkin yhdessä ”rikkaassa” ihmissuhteessa, jonka tulisi olla kaikkien perusoikeus silloin erityisesti, kun ihmisen itse sitä osakseen kokee kaipaavansa.

Juhani Haapamäki 

SPO hallituksen varajäsen 

VVA ry