Blogi: Ihmismielen sosiaalisuus

Luin vähän aikaa sitten Gronowin ja Kaidesojan toimittaman kirjan Ihmismielen sosiaalisuus vuodelta 2017. Artikkelikokoelmista koottu kirja teki minuun vaikutuksen. Joukossa oli tietysti myös vanhastaan tuttuja teemoja, mutta mieleen juolahti taas, miten selvästi tämäkin kirja puhuu ihmismielen sosiaalisesta luonteesta ja näin palveluohjauksen tarpeellisuudesta.

Yhteiskunta on jotenkin viime vuosikymmeninä osin huomaamattakin valunut jonkinlaiseen biolääketieteelliseen paradigmaan. Vaikeudet määritellään jotenkin yksilökohtaisiksi mielensisäisiksi ongelmiksi, johon kyllä ratkaisu löytyy, jahka oireilun juurisyy selvitetään. Yhä selvemmin näytetään myös ajateltavan, että jokaiseen pulmaan on löydettävissä yksinkertainen ja selvärajainen ratkaisu.

Todellisuus ja tiede puhuvat kuitenkin aivan toisenlaista. Ihmisille annettavat muut kuin selvät biolääketieteelliset diagnoosit ovat usein kuin veteen piirretty viiva. Saman ihmiset saamat diagnoosit ja määrittelyt saattavat vaihdella tutkijan ja taustan mukaan. Diagnooseille tai määritykselle ei useinkaan ole näyttöön perustuvaa selvästi määriteltävää hoitoa tai kuntoutusta. Yhä selvemmin näiden poikkeavuuksien kohdalla, että hoidon tulisi rakentua yksilön tarpeen ja tilanteen mukaan eikä diagnoosiryhmään pohjautuen.

Gronowin kirja vahvistaa juuri tätä yllä kuvaamaani tilannetta. Meillä ihmisillä on luontainen taipumus liioitella ihmisen ominaisuuksia tilannetekijöiden kustannuksella ihmisten käyttäytymistä arvioidessamme. Tutkijoiden mukaan tilannetekijöillä on paljon suurempi merkitys ihmisen käyttäytymisen arvioinnissa kuin henkilökohtaisilla ominaisuuksilla. Näen asian niin, että meillä on esim. taipumus nähdä psyykkinen oireilu ensisijaisesti sairaudesta johtuvaksi, vähätellen puutteellisen arjen hallinnan, yksinäisyyden ja merkityksettömäksi koetun elämän vaikutusta oireiluun.

Kun häiriöt määritellään ainoastaan yksilöstä ja sairaudesta johtuviksi, myös biolääketieteestä johdettu hoito saa silloin etusijan. Voittopuolisesti puhutaan silloin lääkehoidosta. Samalla kaikki psykososiaaliset interventiot, esim. palveluohjaus, voidaan unohtaa. En siis tässä kritisoi lääkehoitoa sinänsä, vain sen muodostumista ensisijaiseksi, muuta hoitoa korvaavaksi vaihtoehdoksi. Mainittakoon, että lääkehoito ei aina ole ensisijainen hoitomuoto edes silloin, vaikka häiriö olisi selvästikin biologisen vaikutusmekanismin alainen.

Aikaisemmin mainittu kirja käsittelee myös tilannetta, jossa ihmiset joutuvat johonkin uuteen, ennalta tuntemattomaan tilanteeseen, esim. uutta outoa makua maistamaan. Kun mikään ei oikein kolahda omassa mielessä, eikä voi päättää miltä tämä maistuu, käännytään usein toisen samassa tilanteessa olevan puoleen pohtimaan miltä tämä maistuu ja maistuuko se esim. hyvältä. Keskustelu ja vertailu toisen kanssa auttaa meitä muodostamaan oman mielipiteen asiassa. Tästä syystä myös palveluohjaajan ja asiakkaan suhde on oltava tasavertainen, on voitava yhdessä tutkailla ympäristöä ja etenemisvaihtoehtoja. Jos toinen tietää ja toinen ei, tasavertaisuus ei voi toteutua.

Joskus pelottaa ajatella ”laatikon ulkopuolelta”. Mitä jos tämän ylhäältäpäin ohjattava ja hallinnallisuuteen perustuva yhteiskunta joissakin tapauksissa tuottaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee, esim. leimaamisen tai järjestelmien väliin putoamisen kautta? Juuri palveluohjauksessa tämä onkin kuningaskysymys. Palveluohjaaja tulee aina pitää mielessä, että yhteistyö asiakkaan kanssa tulee aina johtaa parempaan elämänhallintaan ja toimivampaan arkeen.

Sauli Suominen 6.6.18